Aivot hoi, olen aikuinen.

Hei taas! Koitan saada blogia jälleen vähän eloon, joten postauksia koitan kirjoitella mahdollisimman useasti. Tänään mä ajattelin kirjoitella vähän viime päivien fiiliksistä, jotka ei kaikesta kivasta huolimatta ole kovin positiiviset.


Minähän olen siis muuttanut lastenkodista omilleni viime vuoden huhtikuussa (?) ja sen jälkeiseen aikaan onkin mahtunut yhtä ja toista, ihanaa ja ei niin ihanaa. Olin ihan innoissani, kun pääsin omaan kotiin muuttamaan, ja ajattelin että pidän kodista hyvää huolta ja itsestäni ja hoidan itsenäisesti kaikki asiat. Ei olisi sosiaalityöntekijöilläkään mitään moitittavaa. Näin ei kumminkaan käynyt. Pikkuhiljaa aloin vajoamaan alaspäin enemmän ja enemmän. Isän kuoleman jälkeen viime vuoden kesäkuussa se helvetti vasta alkoikin. Kaikki meni pieleen, ja ihan toisin kuin suunnittelin. Tämä vuosi on kumminkin tuonut paljon hyviä muutoksia elämääni: on vakaa parisuhde, uusi koti, perheenlisäystä tulossa pian (siitä lisää myöhemmin), koulupaikka... Kaikki pitäisi olla hyvin. Mutta miksi ei ole?

Ollessani nuorisopsykiatrian lääkärillä käymässä, puhuimme elämän muutoksista. Jotenkin ajattelin, että hän tarkoitti negatiivisia asioita, kun hän kysyi onko tapahtunut jotain, mikä ahdistaa. Mietin kauan aikaa, että eihän mulla ole mitään valitettavaa vaan kaikki on hyvin. Pian kumminkin kävi ilmi, että myös positiiviset muutokset elämässä vaikuttaa aivoihin, jolloin saattaa alkaa ahdistamaan. Loogista! Totta kai kaikki uudet tapahtumat vaikuttaa aivoihin!

Viikolla mietin taas, miksi ihmeessä mua taas ahdistaa kun kaikki pitäisi olla nyt hyvin?!? Sitten muistin lääkärin kanssa käymäni keskustelun, ja aloin miettimään. Johan tässä on tapahtunut vaikka ja mitä ja aivot ei ihan taida pysyä vielä perässä tässä ns. aikuistumisessa. Nyt on vaan pakko koittaa mennä päivä kerrallaan ja ottaa iisisti. Asioilla on tapana järjestyä.


Kommentit

Suositut tekstit